G. Fokkerin residenssi

Kaukaisesta Mosasta saapunut G. Fokkerin kutsu uuden residenssin tupaantuliaisseremoniaan antoikin hyvän syyn päästää itseni viikonloppuna hieman vapaalle. Pakkasin paraatipuvun (luonnollisesti virallista osuutta varten), villasukat (elokuvahetkeä varten), käsivaraston kipua lieventäviä lääkeaineita (osoittautuivat jälleen kerran tarpeellisiksi), riittävän määrän käypää valuuttaa mukaani ja otin suunnan kohti laskevaa aurinkoa. Matkan selvitin yhdellä välilaskulla lentotukialus SoinTilus I:n kannelle, mistä poimin mukaani Mäntsälän merivoimien ylipäällikön T.Pekolan.

Perillä vastaanottohallissa tunnelma oli miellyttävä, isännän, G. Fokkerin ottaessa pohjoisen vieraat avosylin vastaan. Residenssin kirjastosta tavoitimme myös aikasemmin saapuneen raisiolaisen Totuusministeri Nokanderin. Vapaamuotoisen tervehdysten jälkeen siirryimme salin puolelle, jossa nautimme virallisen tervetuliasmaljan Finlandia-hymnin soidessa (luonnollisesti) taustalla, tilanteen lämminhenkisyyttä kuvastaa hyvin se, että jopa Nokanderin silmissä olin näkevinäni pienen inhimillisen pilkahduksen (saattoi tosin olla heijastus kynttilästäkin).

Isäntämme omistautumisesta vieraiden hyväksi kertoi se, että juhlalounaan valmistamisen hän suoritti täysin itse omin käsin, valikoituja parhaita tuoreita raaka-aineita käyttäen, palvelusväen  suorittaessa ainoastaan pöydän kattamisen. Maittava lounas nautittiin leppoisan keskustelun soljuessa, kristallilaseja soveliain välein kevyesti yhteen kilautellen. Ateroinnin jälkeen soljahdimme residenssin saunaosastolle kumartelemaan saunan henkeä, pesemään ruumiin ja mielen puhtaaksi vanhoista synneistä.

Olihan toki tiedossa, että isäntämme Gaylord Tunnemyrsky Fokker omaa kyvyn mennä elokuvan tunnelmaan mukaan, näköjään alkutekstien aikana alkaa miehellä huoneesta kulmat pyöristyä ja päähenkilöistä muodostuu perheenjäseniä, joiden elämän kolhut repivät sydäntä vereslihalle vahvan myötäelämisen ravistellessa ruumista marmorikuulan kokoisten kyynelten vieriessä poskilla. Toki ystävinä ja herrasmiehinä Taren kanssa parin vaivautuneen katseenvaihdon jälkeen sanattomalla sopimuksella puristimme isäntämme turvallisesti väliimme kaljua taputellen ja selkää rauhoittavasti silitellen, kiitoksena tästä tukemisesta tosin saimme vain kuulla pyrskähdyksien välistä tukahtuneita ”…shaatanan….kivisydämet…”-kommentteja.

Viihdyttävän elokuvahetken (ja muutaman neuvoa antavan) jälkeen suuntasimme isäntämme opastuksella suuren ytimen kiusauksien valtamerelle, punavalojen, peilipallojen ja syntien lähteille. (Seuraavat 12h ohitan epäolennaisena ja siirryn matkapäiväkirjassa suoraan seuraavaan päivään.)

Myöhäinen aamiainen nautittiin residenssin ruokasalissa, rapeaa pekonia suuhun lapioiden, elämän tosiasioita karkeilla,  iloittelun polttamilla äänillä katkonaisesti murahdellen, yhteisymmärryksessä päitä verkkaan nyökytellen. Jonkilaisen fyysisen ihmisyyden tason saavutettua, olikin aika jättää jäähyväiset isännällemme tiukkojen kädenpuristusten ja kuivien rykäysten kera. Matka kohti pohjolaa oli suorastaan saatanasta, näkyvyyden laskiessa lähes nollaan siirryin mittarilentoon ja rukoilin välttäväni törmäykset valkoisen seinämän sisältä eteen pulpahteleviin rahtikontteihin.